Tänään kotikuusen varjossa  neuloessani tuli mieleen se että olen saanut aika usein  mieltälämmittävää   palautetta siitä, että blogini on niin positiivinen  sävyltään. Olen joskus oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne jotain negatiivistä, mutta ei siitä oikein tule mitään. Pariviikkoa sitten valitin yhteen postaukseen  niskojen jumittumisesta ja pääsärystä joka pari päivää vaivasi ja sitten  julkaisin postauksen ja aloin  lukemaan sitä  ja tuli sellainen olo että ketä minun päänsäryt oikeasti kiinnostavat ja poistin koko tekstin.Tosiaalta ymmärrän sen, että jotkut ihmiset  haluavat blogieisankin pohtia ikäviä asioita, sillä  kirjoittaminen  voi olla heille tapa purkautua ja sillätavoin myös  selvitellä omia tuntojaan.  Ilot ja surut kuuluvat  jokaisen elämään. Minulle on kuitenkin ollut henkireikä kirjoittaa tänne pääasiassa elämäni iloista. Huolia ja suruja on minullakin niinkuin kaikilla ihmisellä tahtoo niitä olla. 

Minulle on toki paljon  suotukkin kuten  hyvä mies ja ihanat lapset ja terveyttäkin  kohtalaisesti. Tosiasia kuitenkin  on, että olen sairaseläkkeellä psyykkisten syiden vuoksi. Koin tosi pahan loppuunpalamisen kaksi ja puoli vuotta sitten olin aivan lopussa ja tosi sairas  ja se aika oli kaikinpuolin  tosi raskasta .Ystävät varsinkin tietävät  puhun.

Olen hiljalleen toipunut tuosta rytäkästä, mutta huomaan väsyväni vieläkin helposti ja tunnen että työhöni päiväkodin lastenhoitajaksi  ei minusta olisi vieläkään. Olenkin ollut tosi helpottunut eläkepäätöksestä. Nyt on mahdollisuus ja aikaa hoitaa itseäni ja sillä tavoin pysynkin aika hyvin  tasapainossa vaikka ylilyöntejä tulee joskus vieläkin. Onneksi niitäkin harvemmin ja harvemmin. 

Parasta lääkettä on ollut minulle erityisesti liikunta ja harrastukset. Terapiaa ollaan kohdallani  jo lopettamassa, mutta en ole yksin ja minulla on perhe ja muutama hyvä ystävä joiden kannssa  voi pohtia ja puhua  vaikeista  asioista luottamuksellisesti, jos siltä tuntuu. Olen myös oppinut sellaisen  läksyn   myös että pahinta on asioiden vatvominen ja murehtiminen, sillä  siitä  ei ole mitää hyötyä ja siitä ei seuraa mitäön hyvää . Liikunnan  ja muiden harrastuksieni avulla olen oppinut  välttämään  ajautumista  tuohon "noidankehään".

Tietokone on mukava kapistus , mutta omalla kohdalla olen huomannut että vain kohtuullisessa määrin käytettynä. Jos  olen lipsunut olemaan koneella pitempään varsinkin iltaisin,  niin käyn sen jälkeen se  verran ylikierroksilla ja en meinaa saada unta ja meinaa tulla jopa paniikkikohtaus. Kärsin jossain sairauteni vaiheessa tosi pahoista paniikikohtauksista. Nyt jo hallitsen niitä niin etteivät saa minua kokonaan valtaansa. Mutta Opamoxit kulkevat vieläkin käsilaukussa "turvana "-onneksi tarvitsen niitä enää harvoin. Minulla oli myös paniikkihäiriö silloin pari vuotta sitten, joka tarkoittaa että pelkäsin paniikikohtauksia hirveästi ja rajasi elämääni   ja en uskaltanut mennä esim. suljettuun tilaan kuten teatteriin . Kreetalla kävimme toukokuussa-07 ja otin lääkärin määräyksestä rauhoittavia mennessäni lentokoneeseen koska pelkäsin ihan hirveästi  saavani lennolla kohtauksen.  Hyvin ne lennot sitten  lääketokkurassa menivät. Se reissu oli kyllä silloin tarpeen ja hyvä irtiotto kaikesta. Onneksi olen päässyt pahimmista peloistani ja pärjäilen aika hyvin itseni kanssa ja olen kuitenkin kaikesta huolistani  huolimatta onnellinen tästä uudesta elämästä ja tasapainosta. Työtä se tosin vaatii koko ajan.

Täällä on tänäänkin ollut ihana kesäpäivä. Tuullutkin niin mukavasti. Mutta on toki on ihmisiä , joille tämä lämpimät kelit on tuskaisaa ja erityisesti mielen päällä on eräs tomera emäntä tuolla Lapuan suunnalla. Voimahaleja sinne suuntaan ja kaikille muillekkin helteestä kärsiville!

..ja kesäviikonloppua kaikille!

Seijasisko